JOKA VIIDES PERUSKOULUN OPPILAS TARVITSEE TEHOSTETTUA TAI ERITYISTÄ TUKEA

Viime aikoina termi inkluusio on noussut monessa yhteydessä esiin suomalaisesta koulutuksesta puhuttaessa. Inkluusiolla tarkoitetaan jokaisen oppilaan oikeutta päästä opetuksen piiriin tavallisissa koululuokissa riippumatta siitä, onko oppilaalla oppimis- tai käyttäytymisvaikeuksia, jokin vamma tai sairaus. Tausta-ajatuksena inkluusion toteutuessa on tasa-arvo. Inkluusioajattelun mukaan kenenkään ei tulisi joutua eristetyksi henkilökohtaisten ominaisuuksiensa perusteella, vaan jokaisella tulisi olla oikeus lähikouluun. Perusopetuksen opetussuunnitelma velvoittaa noudattamaan inkluusioperiaatetta, muttei kuitenkaan avaa miten velvoitetta tulee toteuttaa ja tukea tarjota.

Mahdollisuudet inkluusion moninaiseen toteuttamiseen kunnissa on johtanut erityiskoulujen ja pienryhmien vähentämiseen ja suoraan säästötoimenpiteeksi. Suunta on ollut väärä vuosia ja tulokset alkavat toden teolla näkyä. Tilastokeskuksen viime vuoden julkaisun mukaan vuoden 2020 syksyllä tehostettua tai erityistä tukea saivat peruskoululaisista 21,3%, eli noin joka viides oppilas. Määrällisesti on kyse n. 120 400 lapsesta ja nuoresta. Tilastoista käy myös ilmi, että määrät ovat edelleen nousussa. Nykyinen tuen kolmiportainen malli, jolla haasteisiin pyritään vastaamaan, ei valitettavasti toimi eikä inkluusio toteudu oikein.

Tehostetun- ja erityisen tuen päätökset vaativat kouluissa laajaa moniammatillista yhteistyötä ja paljon kirjaamista, mutta siltikään todellista konkreettista tukea ei saada tarjottua ajallaan, sillä tukiresursseja ja pienryhmäpaikkoja ei riitä jokaiselle sitä tarvitsevalle. Inkluusiota toteutetaan kouluissa alueellisten pienryhmien kautta, joissa tukea tarvitseva ja pienryhmäpaikan saanut oppilas opiskelee osan tunneista. Usein kuitenkin joissakin oppiaineissa, kuten taide- ja taitoaineissa (kuvataide, liikunta, musiikki ja käsityö) pienryhmän oppilas on integroitu yleisopetuksen ryhmään. Voitte vain kuvitella miten haastavaa esimerkiksi toiminnanohjauksen tai käyttäytymisen vaikeuksista kärsivällä lapsella on toimia suuressa ryhmässä kyseisillä monipuolista toimintaa sisältävillä oppitunneilla. Tai miten opettajan aika jakautuu oppilaita kohden tällaisissa tilanteissa. Ei ole oppilaan, perheen, muun luokan eikä opettajan etu, että inkluusio ei toteudu resursseineen oikein.

Vaikka haluammekin koulutuksen olevan tasa-arvoista, huonosti toteutetun inkluusion myötä menemme vain kauemmas tästä tavoitteesta. Onko kyse tasa-arvoisesta koulutuksesta oppilaan kohdalla, joka inkluusion varjolla yrittää selviytyä yleisopetuksessa saamatta tarvitsemaansa tukea ja pienryhmäpaikkaa? Mielestäni ei. Inkluusion ja integraation trendin varjolla koko peruskoulu kärsii. Opettajien kädet eivät riitä vastaamaan suurissa luokissa jokaisen oppilaan yksilöllisiin tarpeisiin, eikä tilanne muutu parempaan ilman konkreettisia toimenpiteitä.

Tarvitsemme väistämättä muutosta. Kouluihin sekä varhaiskasvatukseen on saatava resursseja lisää. Konkreettisia toimia onnistuneen inkluusion toteutumiseen ovat mm. pienemmät ryhmäkoot yleisopetukseen sekä lisää pienryhmiä ja erityisopettajia. Vaikka puhummekin lasten ja nuorten tuen tarpeista, emme voi sivuuttaa tässäkään yhteydessä toimivien ja turvallisten oppimisympäristöjen merkitystä. Avoimet oppimisympäristöt eivät tue oppimista eikä tuen tarpeita.

Jotta voimme tulevaisuudessakin olla ylpeitä korkeatasoisesta koulutusjärjestelmästämme, meidän on huolehdittava perusasioista. Lapset ja nuoret ovat meidän tulevaisuutemme ja nyt on meidän hetki tehdä osamme heidän oppimisen ja hyvinvointinsa eteen. Kuka vastaa väestön ikääntyessä hyvinvointiyhteiskunnastamme, ellei meillä ole hyvinvoivia, osaavia ja työelämään kykeneviä aikuisia?